No hei taas kaikki.
Olenkin tässä pitänyt sellaisen pitkähkön tauon blogistani kun ei sillä kumminkaan kovinkaan moni käy...
Noh nytten kirjoittelisin sitä, että kesälomani alkoi viimein!
No kyllähän se alkoi jo toukokuun lopulla mutta eilen oli viimeiset uusintakokeet ja nyt voin virallisesti alkaa rentoutumaan ( tylsistymään ) ennen uutta ja pelottavaa seuraavaa lukio astetta: 2 luokkaa.
Mutta ah! odotan innolla juhannusta, koska uusi ystäväni saapuu meille vähän sen jälkeen=). Ja pääsen näyttämään tälle kaupunkilais likalle millaista on olla maalla.
Mieltäni myöskin vaivaa vielä silloin tällöin se suuri rakkauteni jota en omakseni saanut mutta enköhän vielä jossain vaiheessa tästä toivu.
Mutta ensikertaan!
keskiviikko, 11. kesäkuu 2008
kesäloma....
sunnuntai, 11. toukokuu 2008
sydämmeni sattuu
Sydämmeeni sattuu....
Olin jo melkein unohtanut päällisin puolin erään pojan jolle tunnustin rakkauteni ja joka minut tylysti torjui ja kerskui asiasta kaikille kavereilleen, äidilleen ja pikkusiskolleen ( nämä on varmistettu ) ja ties keille kummin kaimoille.
Kyseinen poika taitaa nauttia satuttamisestani sillä hän tekee kaikkensa jotten vain unohtaisi häntä. Ennen tuskin edes näin häntä kertaviikkoon, nyt en pysty olemaan näkemättä häntä ( aivan kuin hän kyttäisi minua, tai mitä muutakaan räjähdysmäisestä päivittäisistä kohtaamisista voi päätellä), hän on levittänyt asian mahdollisimman monen ihmisen tietoisuuteen ja saan melkein päivittäin väistellä puolituttujen taikka kokonaan tuntemattomien kysymyksiä.
Olin pitkään osittain iloinen ettei kotonani tiedetty tapahtuneesta, mutta nyt tiedetään.
Veljeni kävi äsken piikettelemässä, että on kuullut *juttuja* ja ilkkui samalla. Hänen luonteestaan voin vain päätellä, että hyvin pian äitini ja isäni saavat tietää ja siten kummin kaimat ja kaikki mahdolliset....
Mitä tähän nyt voi enää sanoa.
Vihaisinko tuota poikaa joka aihettaa minulle kaiken tämän kurjuuden?
Se olisi kai järkevä vaihtoehto....
...mutten voi sillä sydämmeni halajaa häntä vieläkin...
Olin jo melkein unohtanut päällisin puolin erään pojan jolle tunnustin rakkauteni ja joka minut tylysti torjui ja kerskui asiasta kaikille kavereilleen, äidilleen ja pikkusiskolleen ( nämä on varmistettu ) ja ties keille kummin kaimoille.
Kyseinen poika taitaa nauttia satuttamisestani sillä hän tekee kaikkensa jotten vain unohtaisi häntä. Ennen tuskin edes näin häntä kertaviikkoon, nyt en pysty olemaan näkemättä häntä ( aivan kuin hän kyttäisi minua, tai mitä muutakaan räjähdysmäisestä päivittäisistä kohtaamisista voi päätellä), hän on levittänyt asian mahdollisimman monen ihmisen tietoisuuteen ja saan melkein päivittäin väistellä puolituttujen taikka kokonaan tuntemattomien kysymyksiä.
Olin pitkään osittain iloinen ettei kotonani tiedetty tapahtuneesta, mutta nyt tiedetään.
Veljeni kävi äsken piikettelemässä, että on kuullut *juttuja* ja ilkkui samalla. Hänen luonteestaan voin vain päätellä, että hyvin pian äitini ja isäni saavat tietää ja siten kummin kaimat ja kaikki mahdolliset....
Mitä tähän nyt voi enää sanoa.
Vihaisinko tuota poikaa joka aihettaa minulle kaiken tämän kurjuuden?
Se olisi kai järkevä vaihtoehto....
...mutten voi sillä sydämmeni halajaa häntä vieläkin...
tiistai, 6. toukokuu 2008
NOVELLI
Täs nyt sit tulee se novelli. Toivottavasti tykkäätte ja palaute olisi suotavaa. Novellin aiheena on petos.
JUMALANMIEHIÄ?
Auriko nousi hitaasti sarastaen jossain horisontissa saaden kukkulat hehkumaan kultaisina. Tämä näky olisi ollut varmasti mahtava jos sitä vain olisi voinut katsoa.
Niin kukaan ei voinut katsoa auringon nousua, ei edes Elisabeth, joka kaikkien muidenkin tavoin kuolisi mikäli näkisi auringon nousun.
Joskus muinoin kylän pappi oli kertonut kyläläisille aurinkoon karkotetuista paholaisista joiden voimat olisivat valloillaan vain auringon sarastaessa. Tästä kertomuksesta oli aikaa jo reilusti 500 vuotta mutta uskomus eli sitkeästi kyläläisissä. Nimittäin aina jos joku oli ollut kyllin rohkea katsomaan sarastuksen niin hänet löydettiin kuolleena, uskomusta vahvisti myös se, että ruumis oli palanut karrelle. Ja niinpä kaikki kylässämaksoivat veroa papeille siitä, että he suojelisivat henkisillä voimillaan kyläläisiä paholaisten hyökkäyksiltä.
Elisabeth heräsi turvallisesti sarastuksen jälkeen ja kertasi mielessään edellisen illan tapahtumia. Hän oli tavannut uuden ja salaperäisen nuorukaisen joka oli muuttanut naapuriin. Elisbeth oli valtavan innoissan sillä olihan se ensimmäinen kerta laatuaan, että kylään saapui ulkopuolisia. Mutta niin harmittavaa kuin se olikin poika ei osannut lainkaan kieltä eivätkä he olleet pystyneet kommunikoimaan sanallisesti mutta silti Elisabeth piti hänestä.
"Herätys haaveilija. Sarastus on ollut jo kuusi tuntia sitten joten nyt on jo turvallista mennä ulos." Elisbethin äiti huomautti. " Ja ainiin menehän auttamaan uutta naapuriamme kotiutumisessa. En saata uskoa, että maailmassa vielä on ihmisiä joita demonit eivät ole kärventäneet..." hän jatkoi samalla mennessään laittamaan lounasta. Elisabeth olisi kyllä livistänyt muutenkin tämän uuden naapurin luokse ilman mitään kehoituksiakaan, koska hän oli aivan yhtä tohkeissaan, kuin äitinsäkin mutta luvan kanssa lähteminen oli paljon helpompaa.
Kului muutama vuosi ja Elisabethin iloksi poika oli oppinut kielen jo melko hyvin mutta hän pysyi silti mysteerinä useille kyläläisistä ja vain Elisabeth tiesi hänestä enemmän, kuin kukaan muu kyläläisistä mutta silti poika pysyi mysteerinä hänellekin. Etenkin nimen utelu oli ollut erityisen vaikeaa mutta loppujen lopuksi hän oli sanonut nimekseen Aaron. Aaron kyllä vannotti Elisabethiä olemaan huutelematta nimeään eteenpäin mutta tyttö oli ollut niin innoissaan selvitettyään asian ja oli tietty kertonut sen ystävilleen ja nämä omilleen... Omituista kyllä oli se kun koko kylä pappeja myöten oli selvillä Aaronista niin kaikenlaista omituista alkoi tapahtumaan. Ensin hänen kotiinsa oli tunkeuduttu ja tavaroita pengottu, sitten asuntoon tunkeutuminen laajeni Elisabethinkin luo mutta kuten Aaroninkin tapauksessa mitään ei oltu viety. Sitten alkoivat kylän papit katsoa Aaronia omituisen ahnas virne kasvoillaan. Kaikki tuo alkoi pikkuhiljaa pelottaa Elisabethia ja hän aneli Aaronia lähtemään kanssaan pakoon ennen kuin mitään vakavampaa ehtisi tapahtua, mutta poika kieltäytyi aina.
Elisabeth oli tullut Aaronin luokse nytkin aikeinaan ruinata poikaa mukaansa karkuun mutta hän arveli jo tietävänsä vastauksen kysymykseensä sillä pojalla tuntui olevan jokin päämäärä eikä suostunut lähtemään ennen sitä. Mutta miksi? mikä muka oli omaa turvallisuutta tärkeämpää? Nämä kysymykset olivat vaivanneet Elisabethiä jo jonkin aikaa mutta kovemmin hän yritti saada vastausta niihin niin sitä kauemmaksi hänen otteensa pojasta alkoi lipsua.
Saavuttuaan Aaronin talolle hän kuuli kuuli äänekästä riitelyä mikä ei silti ollut tarpeeksi kovaa jotta olisi kantautunut 4 kilometriä Elisabethin talolle saakka, sillä vaikka he ovatkin naapureita niin välimatkat talolta toiselle ovat pitkät. Aluksi Elisabeth ei erottanut äänien sekamelskasta mikä ääni kellekkin kuului taikka mistä he riitelivät mutta mitä lähemmäs hän saapui, sitä selkeämmiksi äänet muuttuivat.
"...Olisit häipynyt, kun sinulla vielä oli siihen mahdollisuus! Nulikka!.."
"...Saat maksaa typeryydestäsi kalliin hin..."
" Ottakaa heti saastaiset näppinne irti minusta senkin limaista matoakin alhaisemmat aivottomat ameebat!." Tuon äänen Elisabeth tunsi! Se kuului Aaronille ja mitä ilmeisemmin hän oli joutunut kiipeliin noiden kahden muun vielä tunnistamattoman miehen kanssa. Elisabeth ei ollut vielä tunnistanut toisia miehiä heidän vihasta ja raivosta vääristyneiden ääntensä vuoksi, eikä hän ollut vielä päässyt näköetäisyydellekään.
" Ketä muka nimität aivottomaksi! Jos joku niin sinä olet se aivoton, koska ylipäätänsä saavuit tänne häiritsemään suunnitelmaamme!"
" Lopeta jaarittelu Alan ja vain tapa hänet. Löydämme kyllä etsimämme ilman hänen apuaankin."
Alan? Mutta eihän kylässä ollut, kuin vain yksi Alan ja hän on toinen papeista! Elisabeth ei kyennyt ymmärtämään, kuinka oli mahdollista, että toinen koko kylän luotetuimmista ihmisistä ja toinen kylän suojelijoista voisi olla Aaronin kimpussa! Mutta hänhän se oli sillä jos kylään olisi tullut Aaronin lailla muita ihmisiä niin se olisi kyllä huomattu.
" Urgh miksi aina minä joudun tappopuuhiin? vaihdetaan välillä Benjamin."
" Miksi käydä muuttamaan hyväksi havaittua kaavaa ja sinähän pidät veren vuodattamisesta."
" Noh se alkaa pikkuhiljaa tympäisemään ja veren hajua on hankala saada lähtemään täydellisesti joten nyt on sinun vuorosi Benjamin."
" Senkin tolvana! Hän pääsi karkuun! " huusi Benjamin, joka saattoi olla kuka vain kylän kolmesta Benjamista.
" Älä aina jaksa marmattaa ja mehkata. Ja sinäkö muka olet pappi, sillä käytöksesi puolesta voisit olla talonpoika. Käyttäydyt aivan yhtä moukkamaisesti, kuin suurin osa heistä. Ja sitä paitsi vaikka hän kertoisikin kaiken kyläläisille niin kukaan ei uskoisi häntä varsinkin, koska hän syyttää meitä arvostettuja ja kunniallisia pappeja, kylän suojelijoita."
" Niin olet oikeassa kuten aina Alan. Kyläläiset eivät uskoisi häntä ja hän tietää sen kyllä itsekkin. Ja mikäli hän viimeinkin älyää lähteä niin siitäkin kiusanhengestä päästäisiin ja jos hän jää niin voimmehan napata hänet aina uudestaan!
Elisabeth oli aivan turta. Itse papit olivat olleet ilmeisesti kaikkien kylässä sattuneiden omituisukksien ja katoamisten takana ja heidän sanoistaan päätellen Alan oli murhannut jo useaan otteeseen! Kuinka he saattoivat! heidänhän tulisi olla jumalan valitsemia pyhimyksiä eikä mitään murhaajia? Mutta nyt Elisabethillä ei enää riittänyt aikaa itsesääliin ja ihmettelyyn sillä hän kuuli Aaronin juoksevan hänen suuntaansa ja Elisabeth auttaisi poikaa parhaansa mukaan.
Elisabeth juoksi poikaa vastaan ja tämä sanoi väsyneesti kertovansa kaiken myöhemmin. Niinpä Elisabeth talutti Aaronin kotiinsa. No talutti ainakin pari kilometria mutta loppumatkan hän kantoi Aaronia, koska poika oli ilmeisen väsynyt ja pahoilla haavoilla niinpä Elisabeth rukoili koko matkan etteivät papit viitsi lähteä seuraamaan verijälkiä. Ensitöikseen saavuttuaan perille Elisabeth puhdisti Aaronin haavoja parhaansa mukaan ja peitteli hänet sänkyyn nukkumaan ja kävi itse sohvalle. Syötyään aamulla jokseenkin kevyen ja pienen aamupalan Aaron kertoi Elisabethille kuinka kylan papit olivat pettäneet asukkaita jo 500:n vuoden ajan tavoitteenaan kerätä valtavat summat rahaa kyläläisiltä väitttäen, että he mukamas suojelivat henkisillä voimillaan kylää demoneilta. Ja he olivat myös varmistaneet sen, että asukkaat maksoivat, väittämällä voimiensa olevan heikoimmillaan sarastuksen aikaan ja palkkasivat jonkun houkuttelemaan hurjapäitä kerskumaan aikovansa katsoa sarastuksen ja sitten he sieppasivat nuo hurjapäät ja polttivat nämä elävältä. Niin kyläläiset olivat mukamas saaneet todisteen ja maksoivat mukisematta. Veroista saatuja rahoja papit keräsivät Luciferille pääpaholaiselle joka ei välittänyt mistään pienistä summista ja kun rahaa olisi tarpeeksi niin hän tekisi kylässä olleista kuolleista papeista osan hoviaan ja soisi heille mahtavimmat voimat heti hänen jälkeensä.
" Teitä kaikkia on siis petetty koko ajan. " Aaron sanoi totisena.
" Mutta miksi et halunnut lähteä karkuun? Ja mitä papit sinulta etsivät? " Elisabeth kysyi heikosti.
" Papit etsivät minulta erästä vanhaa ja hyvin arvokasta kiveä, jolla joskus muinoin sanottiin olevan voimaa hallita paholaisia, demoneita, kärpäsiä, hyttysiä, ärsyttäviä pikkusisaruksia, pikkupiruja ja niin edelleen. He halusivat sen kiven minulta, jotta pystyisivät herruuttamaan Luciferin nopeuttaakseen tapahtumia. Ja syy miksi en halunnut lähteä liittyy siihen kiveen. Minä nimittäin varastin sen ja olen nyt etsintäkuulutettu enkä halua jäädä kiinni. Ja tämä teidän kylänne tarjosi oivan elinympäristön minun kaltaiselleni lurjukselle jota koko maa jahtaa, koska kukaan ei ole koskaan kuullutkaan tästä paikasta. Sillä korkeat ylitse pääsemättömät vuoret ympäröivät tätä laaksoa ja niin tämä paikka tippui kehityksen kelkasta..." Aaron pölisi huolettomasti kunnes Elisabeth keskeytti hänet.
" Sinulla siis on kivi jolla voi hallita, mitä kaikkea sinä nyt luettelitkaan niin ehkä voisim..." Elisabeth aikoi ehdottaa, että he voisivat itse orjuuttaa papit ja pistää heidät palauttamaan verot kansalle mutta Aaron vuorostaan keskeytti hänet.
" Minulla OLI kivi. "
" Siis mitääh! mihin se joutui varastivatko papit sen? "
" Ei. Eivät varastaneet minä nimittäin myin sen ennen kuin sain tietää sen kyvyistä. Mutta kaikki on myöhäistä muutenkin, koska ne papit muunmuassa hokivat toisilleen, kun pitivät minua vankina: "vielä yhdet verot, sitten itseltä henki pois ja päästään arvoasemaan" ja me kumpikin taidamme tietää mitä he sillä tarkoittivat. " Aaron sanoi huolettomasti yrittäen peittää pelkonsa tulevasta maailmanlopusta ja näyttää coolilta viimeiseen saakka.
Elisabeth ei tiennyt enää mitä tehdä tai sanoa. Aaron huomasi tämän epätoivon ja nojasi edessään istuvaa Elisabethia kohti ja antoi tälle aivan varoittamatta suukon ja sanoi ilkikurisesti " Noh piristyhän nyt! voimme vielä ehkä estää kaiken toteutumisen. Senkuin vain sanomme kaikille etteivät maksa veoa enään ".
" Se ei taida olla enään mahdollista. " Elisabeth sanoi heikosti ja osoitti äitinsä jättämää lappua jossa tämä kertoi lähteneensä kylälle ja maksamaan suojelusveron hiukan aikaisemmin.
Yhtäkkiä maa alkoi järistä ja taivas muuttui punaiseksi.
" Nyt kaikki tosiaankin on myöhäistä! Hyvästi Elisabeth! "
" Hyvästi Aaron..." Ja heidän äänensä lakkasivat kuulumasta katon romahdettuaan heidän niskaansa.
JUMALANMIEHIÄ?
Auriko nousi hitaasti sarastaen jossain horisontissa saaden kukkulat hehkumaan kultaisina. Tämä näky olisi ollut varmasti mahtava jos sitä vain olisi voinut katsoa.
Niin kukaan ei voinut katsoa auringon nousua, ei edes Elisabeth, joka kaikkien muidenkin tavoin kuolisi mikäli näkisi auringon nousun.
Joskus muinoin kylän pappi oli kertonut kyläläisille aurinkoon karkotetuista paholaisista joiden voimat olisivat valloillaan vain auringon sarastaessa. Tästä kertomuksesta oli aikaa jo reilusti 500 vuotta mutta uskomus eli sitkeästi kyläläisissä. Nimittäin aina jos joku oli ollut kyllin rohkea katsomaan sarastuksen niin hänet löydettiin kuolleena, uskomusta vahvisti myös se, että ruumis oli palanut karrelle. Ja niinpä kaikki kylässämaksoivat veroa papeille siitä, että he suojelisivat henkisillä voimillaan kyläläisiä paholaisten hyökkäyksiltä.
Elisabeth heräsi turvallisesti sarastuksen jälkeen ja kertasi mielessään edellisen illan tapahtumia. Hän oli tavannut uuden ja salaperäisen nuorukaisen joka oli muuttanut naapuriin. Elisbeth oli valtavan innoissan sillä olihan se ensimmäinen kerta laatuaan, että kylään saapui ulkopuolisia. Mutta niin harmittavaa kuin se olikin poika ei osannut lainkaan kieltä eivätkä he olleet pystyneet kommunikoimaan sanallisesti mutta silti Elisabeth piti hänestä.
"Herätys haaveilija. Sarastus on ollut jo kuusi tuntia sitten joten nyt on jo turvallista mennä ulos." Elisbethin äiti huomautti. " Ja ainiin menehän auttamaan uutta naapuriamme kotiutumisessa. En saata uskoa, että maailmassa vielä on ihmisiä joita demonit eivät ole kärventäneet..." hän jatkoi samalla mennessään laittamaan lounasta. Elisabeth olisi kyllä livistänyt muutenkin tämän uuden naapurin luokse ilman mitään kehoituksiakaan, koska hän oli aivan yhtä tohkeissaan, kuin äitinsäkin mutta luvan kanssa lähteminen oli paljon helpompaa.
Kului muutama vuosi ja Elisabethin iloksi poika oli oppinut kielen jo melko hyvin mutta hän pysyi silti mysteerinä useille kyläläisistä ja vain Elisabeth tiesi hänestä enemmän, kuin kukaan muu kyläläisistä mutta silti poika pysyi mysteerinä hänellekin. Etenkin nimen utelu oli ollut erityisen vaikeaa mutta loppujen lopuksi hän oli sanonut nimekseen Aaron. Aaron kyllä vannotti Elisabethiä olemaan huutelematta nimeään eteenpäin mutta tyttö oli ollut niin innoissaan selvitettyään asian ja oli tietty kertonut sen ystävilleen ja nämä omilleen... Omituista kyllä oli se kun koko kylä pappeja myöten oli selvillä Aaronista niin kaikenlaista omituista alkoi tapahtumaan. Ensin hänen kotiinsa oli tunkeuduttu ja tavaroita pengottu, sitten asuntoon tunkeutuminen laajeni Elisabethinkin luo mutta kuten Aaroninkin tapauksessa mitään ei oltu viety. Sitten alkoivat kylän papit katsoa Aaronia omituisen ahnas virne kasvoillaan. Kaikki tuo alkoi pikkuhiljaa pelottaa Elisabethia ja hän aneli Aaronia lähtemään kanssaan pakoon ennen kuin mitään vakavampaa ehtisi tapahtua, mutta poika kieltäytyi aina.
Elisabeth oli tullut Aaronin luokse nytkin aikeinaan ruinata poikaa mukaansa karkuun mutta hän arveli jo tietävänsä vastauksen kysymykseensä sillä pojalla tuntui olevan jokin päämäärä eikä suostunut lähtemään ennen sitä. Mutta miksi? mikä muka oli omaa turvallisuutta tärkeämpää? Nämä kysymykset olivat vaivanneet Elisabethiä jo jonkin aikaa mutta kovemmin hän yritti saada vastausta niihin niin sitä kauemmaksi hänen otteensa pojasta alkoi lipsua.
Saavuttuaan Aaronin talolle hän kuuli kuuli äänekästä riitelyä mikä ei silti ollut tarpeeksi kovaa jotta olisi kantautunut 4 kilometriä Elisabethin talolle saakka, sillä vaikka he ovatkin naapureita niin välimatkat talolta toiselle ovat pitkät. Aluksi Elisabeth ei erottanut äänien sekamelskasta mikä ääni kellekkin kuului taikka mistä he riitelivät mutta mitä lähemmäs hän saapui, sitä selkeämmiksi äänet muuttuivat.
"...Olisit häipynyt, kun sinulla vielä oli siihen mahdollisuus! Nulikka!.."
"...Saat maksaa typeryydestäsi kalliin hin..."
" Ottakaa heti saastaiset näppinne irti minusta senkin limaista matoakin alhaisemmat aivottomat ameebat!." Tuon äänen Elisabeth tunsi! Se kuului Aaronille ja mitä ilmeisemmin hän oli joutunut kiipeliin noiden kahden muun vielä tunnistamattoman miehen kanssa. Elisabeth ei ollut vielä tunnistanut toisia miehiä heidän vihasta ja raivosta vääristyneiden ääntensä vuoksi, eikä hän ollut vielä päässyt näköetäisyydellekään.
" Ketä muka nimität aivottomaksi! Jos joku niin sinä olet se aivoton, koska ylipäätänsä saavuit tänne häiritsemään suunnitelmaamme!"
" Lopeta jaarittelu Alan ja vain tapa hänet. Löydämme kyllä etsimämme ilman hänen apuaankin."
Alan? Mutta eihän kylässä ollut, kuin vain yksi Alan ja hän on toinen papeista! Elisabeth ei kyennyt ymmärtämään, kuinka oli mahdollista, että toinen koko kylän luotetuimmista ihmisistä ja toinen kylän suojelijoista voisi olla Aaronin kimpussa! Mutta hänhän se oli sillä jos kylään olisi tullut Aaronin lailla muita ihmisiä niin se olisi kyllä huomattu.
" Urgh miksi aina minä joudun tappopuuhiin? vaihdetaan välillä Benjamin."
" Miksi käydä muuttamaan hyväksi havaittua kaavaa ja sinähän pidät veren vuodattamisesta."
" Noh se alkaa pikkuhiljaa tympäisemään ja veren hajua on hankala saada lähtemään täydellisesti joten nyt on sinun vuorosi Benjamin."
" Senkin tolvana! Hän pääsi karkuun! " huusi Benjamin, joka saattoi olla kuka vain kylän kolmesta Benjamista.
" Älä aina jaksa marmattaa ja mehkata. Ja sinäkö muka olet pappi, sillä käytöksesi puolesta voisit olla talonpoika. Käyttäydyt aivan yhtä moukkamaisesti, kuin suurin osa heistä. Ja sitä paitsi vaikka hän kertoisikin kaiken kyläläisille niin kukaan ei uskoisi häntä varsinkin, koska hän syyttää meitä arvostettuja ja kunniallisia pappeja, kylän suojelijoita."
" Niin olet oikeassa kuten aina Alan. Kyläläiset eivät uskoisi häntä ja hän tietää sen kyllä itsekkin. Ja mikäli hän viimeinkin älyää lähteä niin siitäkin kiusanhengestä päästäisiin ja jos hän jää niin voimmehan napata hänet aina uudestaan!
Elisabeth oli aivan turta. Itse papit olivat olleet ilmeisesti kaikkien kylässä sattuneiden omituisukksien ja katoamisten takana ja heidän sanoistaan päätellen Alan oli murhannut jo useaan otteeseen! Kuinka he saattoivat! heidänhän tulisi olla jumalan valitsemia pyhimyksiä eikä mitään murhaajia? Mutta nyt Elisabethillä ei enää riittänyt aikaa itsesääliin ja ihmettelyyn sillä hän kuuli Aaronin juoksevan hänen suuntaansa ja Elisabeth auttaisi poikaa parhaansa mukaan.
Elisabeth juoksi poikaa vastaan ja tämä sanoi väsyneesti kertovansa kaiken myöhemmin. Niinpä Elisabeth talutti Aaronin kotiinsa. No talutti ainakin pari kilometria mutta loppumatkan hän kantoi Aaronia, koska poika oli ilmeisen väsynyt ja pahoilla haavoilla niinpä Elisabeth rukoili koko matkan etteivät papit viitsi lähteä seuraamaan verijälkiä. Ensitöikseen saavuttuaan perille Elisabeth puhdisti Aaronin haavoja parhaansa mukaan ja peitteli hänet sänkyyn nukkumaan ja kävi itse sohvalle. Syötyään aamulla jokseenkin kevyen ja pienen aamupalan Aaron kertoi Elisabethille kuinka kylan papit olivat pettäneet asukkaita jo 500:n vuoden ajan tavoitteenaan kerätä valtavat summat rahaa kyläläisiltä väitttäen, että he mukamas suojelivat henkisillä voimillaan kylää demoneilta. Ja he olivat myös varmistaneet sen, että asukkaat maksoivat, väittämällä voimiensa olevan heikoimmillaan sarastuksen aikaan ja palkkasivat jonkun houkuttelemaan hurjapäitä kerskumaan aikovansa katsoa sarastuksen ja sitten he sieppasivat nuo hurjapäät ja polttivat nämä elävältä. Niin kyläläiset olivat mukamas saaneet todisteen ja maksoivat mukisematta. Veroista saatuja rahoja papit keräsivät Luciferille pääpaholaiselle joka ei välittänyt mistään pienistä summista ja kun rahaa olisi tarpeeksi niin hän tekisi kylässä olleista kuolleista papeista osan hoviaan ja soisi heille mahtavimmat voimat heti hänen jälkeensä.
" Teitä kaikkia on siis petetty koko ajan. " Aaron sanoi totisena.
" Mutta miksi et halunnut lähteä karkuun? Ja mitä papit sinulta etsivät? " Elisabeth kysyi heikosti.
" Papit etsivät minulta erästä vanhaa ja hyvin arvokasta kiveä, jolla joskus muinoin sanottiin olevan voimaa hallita paholaisia, demoneita, kärpäsiä, hyttysiä, ärsyttäviä pikkusisaruksia, pikkupiruja ja niin edelleen. He halusivat sen kiven minulta, jotta pystyisivät herruuttamaan Luciferin nopeuttaakseen tapahtumia. Ja syy miksi en halunnut lähteä liittyy siihen kiveen. Minä nimittäin varastin sen ja olen nyt etsintäkuulutettu enkä halua jäädä kiinni. Ja tämä teidän kylänne tarjosi oivan elinympäristön minun kaltaiselleni lurjukselle jota koko maa jahtaa, koska kukaan ei ole koskaan kuullutkaan tästä paikasta. Sillä korkeat ylitse pääsemättömät vuoret ympäröivät tätä laaksoa ja niin tämä paikka tippui kehityksen kelkasta..." Aaron pölisi huolettomasti kunnes Elisabeth keskeytti hänet.
" Sinulla siis on kivi jolla voi hallita, mitä kaikkea sinä nyt luettelitkaan niin ehkä voisim..." Elisabeth aikoi ehdottaa, että he voisivat itse orjuuttaa papit ja pistää heidät palauttamaan verot kansalle mutta Aaron vuorostaan keskeytti hänet.
" Minulla OLI kivi. "
" Siis mitääh! mihin se joutui varastivatko papit sen? "
" Ei. Eivät varastaneet minä nimittäin myin sen ennen kuin sain tietää sen kyvyistä. Mutta kaikki on myöhäistä muutenkin, koska ne papit muunmuassa hokivat toisilleen, kun pitivät minua vankina: "vielä yhdet verot, sitten itseltä henki pois ja päästään arvoasemaan" ja me kumpikin taidamme tietää mitä he sillä tarkoittivat. " Aaron sanoi huolettomasti yrittäen peittää pelkonsa tulevasta maailmanlopusta ja näyttää coolilta viimeiseen saakka.
Elisabeth ei tiennyt enää mitä tehdä tai sanoa. Aaron huomasi tämän epätoivon ja nojasi edessään istuvaa Elisabethia kohti ja antoi tälle aivan varoittamatta suukon ja sanoi ilkikurisesti " Noh piristyhän nyt! voimme vielä ehkä estää kaiken toteutumisen. Senkuin vain sanomme kaikille etteivät maksa veoa enään ".
" Se ei taida olla enään mahdollista. " Elisabeth sanoi heikosti ja osoitti äitinsä jättämää lappua jossa tämä kertoi lähteneensä kylälle ja maksamaan suojelusveron hiukan aikaisemmin.
Yhtäkkiä maa alkoi järistä ja taivas muuttui punaiseksi.
" Nyt kaikki tosiaankin on myöhäistä! Hyvästi Elisabeth! "
" Hyvästi Aaron..." Ja heidän äänensä lakkasivat kuulumasta katon romahdettuaan heidän niskaansa.
sunnuntai, 4. toukokuu 2008
Oma runoni
No heippati hei vielä uudestaan =) ajattelin vielä pistää tänne yhen äikän läksyks kirjottamani runon ja jos joku tykkäs niin ottaisin kommenttia mielelläni vastaan ja voin mahdollisesti pistää tänne myös samaisesta aineesta läksyksi saamani novellin.
Sieluni on sydämmessäin
Sieluni maisema
millainen se on?
Onko se villi ja voimakas,
vaiko vain arka ja heikonlainen?
Onko se suuri ja mahtipontinen,
vaiko vain pieni ja hiljainen?
Oli se sitten niin tai näin
se on silti sydämmessäin.
Sieluni maisema
miltä kuulostat?
Kuulenko lintujen liverrystä,
vaiko laineiden liplatusta?
Vai kuulenko kenties sittenkin,
melua epämääräistä, äitini ja veljeni,
noiden julmien ja pikkumaisten?
Vai onko se sittenkin täysin hiljainen,
tyyni ja rauhallinen?
Oli se sitten niin tai näin
se on silti sydämmessäin.
Sieluni maisema
mitä sinuun kuuluu?
Koostutko vain vehreistä nummista,
vaiko kenties synkistä metsistä?
Oletko lämmin ja keväinen,
vaiko synkän syksyinen?
Mutta entä jos oletkin kylmä ja talvinen
pelkästä jäästä koostuvainen?
Oli se sitten niin tai näin
se on silti sydämmessäin
Sieluni maisema
keitä itseesi sisällytät?
Kuuluuko sinuun lokit,
nuo taivaan akrobaatit?
Vai kuuluuko sinuun kalat,
nuo järvien mestari uijat?
Vai viettääkö sinussa aikaansa,
äitini ja veljeni?
Nuo ahneet, itsekkäät petolaiset,
louskutellen leukojaan,
sadatellen minua?
Oli se sitten niin tai näin
se on silti sydämmessäin.
Sieluni maisema
miksi en tiedä millainen olet?
Etkö paljasta itseäsi minulle,
kun et tiedä mitä sinusta ajattelisin?
Vai pelkäätkö vain,
etten kestäisi totuutta?
Mutta olet sitten millainen tahansa
niin olet silti sydämmessäin.
Sieluni on sydämmessäin
Sieluni maisema
millainen se on?
Onko se villi ja voimakas,
vaiko vain arka ja heikonlainen?
Onko se suuri ja mahtipontinen,
vaiko vain pieni ja hiljainen?
Oli se sitten niin tai näin
se on silti sydämmessäin.
Sieluni maisema
miltä kuulostat?
Kuulenko lintujen liverrystä,
vaiko laineiden liplatusta?
Vai kuulenko kenties sittenkin,
melua epämääräistä, äitini ja veljeni,
noiden julmien ja pikkumaisten?
Vai onko se sittenkin täysin hiljainen,
tyyni ja rauhallinen?
Oli se sitten niin tai näin
se on silti sydämmessäin.
Sieluni maisema
mitä sinuun kuuluu?
Koostutko vain vehreistä nummista,
vaiko kenties synkistä metsistä?
Oletko lämmin ja keväinen,
vaiko synkän syksyinen?
Mutta entä jos oletkin kylmä ja talvinen
pelkästä jäästä koostuvainen?
Oli se sitten niin tai näin
se on silti sydämmessäin
Sieluni maisema
keitä itseesi sisällytät?
Kuuluuko sinuun lokit,
nuo taivaan akrobaatit?
Vai kuuluuko sinuun kalat,
nuo järvien mestari uijat?
Vai viettääkö sinussa aikaansa,
äitini ja veljeni?
Nuo ahneet, itsekkäät petolaiset,
louskutellen leukojaan,
sadatellen minua?
Oli se sitten niin tai näin
se on silti sydämmessäin.
Sieluni maisema
miksi en tiedä millainen olet?
Etkö paljasta itseäsi minulle,
kun et tiedä mitä sinusta ajattelisin?
Vai pelkäätkö vain,
etten kestäisi totuutta?
Mutta olet sitten millainen tahansa
niin olet silti sydämmessäin.
sunnuntai, 4. toukokuu 2008
Räyh!
No hei taas kaikki. En ole kirjoittanut mitään vähään aikaan kun ei ole masennukselta jaksanu. Mut any way selätin masennuksen taas ja kissapetomainen luonteenikin taas pilkistää uudelleen esille ( perhe ei tykkää... mutta en voi itselleni mitään ) ja jaksan jopa taas nauraa.
Tuo poika löpinöitä sivuni taitaa jäädä tuollaoseksi taikka sitten poistan sen, koska sinne ei tule enään tekstiä pitkään aikaan ellen sittem innostu muistelemaan sitä poikaa josta siellä kirjoitin ja jolle tunnustin tunteeni ensimmäistä kertaa elämässäni ja joka minut sitten tökerösti dumppasi parin kaverinsa avustuksella. Ja muuten vain masennus johtuipi siitä tyypistä alkoi viime viikon torstaina. Tämä masennus oli pitkäkestoisin masennukseni ja sen selättämiseen meni aikaa noin reilu viikko. Mutta nyt ei siitä sen enempää.
Sitten vielä tuosta omasta tuotannosta. En ole tosiaan vieläkään saanut tuotua sarjakuvaani tänne ( ei sitä kyllä kovin paljoa ole valmiinakaan ) sillä laiska veljeni ei ole jaksunut siirtää sitä tänne, eikä sitä hommaa pysty kuin tekemään hänen työpöydällään jolle en tietenkään pääse... Niin, että kärsivällisyyttä kyllä minä sen vielä joskus tänne saan vietyä.
Ja älkää huoliko! sillä tämä pikku peikko ei ole helposti voitettavissa jollekkin pikku masennukselle vaikka ne ovat sitä jo monta kertaa yrittäneetkin!
