Masentaa...itkettää...

Mutta omapahan on vikani pahaan olooni. Mintäs menin avaamaan vanhat haavat...

http://tori.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000007&conference=
4500000000001351&posting=22000000034097285

Tuolta voitte käydä katsomassa syyn.

Mikäli maalasitte tuon ja kävitte katsomassa niin voinen kertoa, että tarkoitukseni oli vain vahän näpäyttää ja kertoa, että asiat voisivat olla huonomminkin mutta muistelun alkuun päästyäni en voinut enää lopettaa ja itkin suurimman osan siitä ajasta kun kirjoitin sitä, ( itken muuten nytkin [ tästä voitte päätellä, kuinka rankkaa elämäni minulle on ollut ja kuinka paljon surua ja ahdistusta se on jättänyt jälkeensä] ) tuskaiset muistoni jotka olen pitänyt jo pitkään lukittuna sisimpääni, ryöstäytyivät vapaiksi ja toivat mukanaan sen ahdistuksen, surun ja tuskan jonka olen vuosien varrella vain jättänyt huomiotta.
Tuon julman, vapautuneen, käsittelemättömän surun  vuoksi olen itkenyt tänään hyvin, hyvin paljon, vain pelkästään ajattelemalla mitään siihen liittyvääkään.
Tämän vuoksi kai suru pitäisi käsitellä, ettei se kasva hallitsemattomaksi tai jotain. Mutta siis ihan oikeesti! Ketä kiinnostaa kuulla muiden murheita? Eihän siitä tule kuin vain itse surulliseksi!

No jaa, life continues.
Minun täytyy vain jaksaa...suojella...vaikka se uuvuttaisi minut henkihieveriin mutta jos minulla on mahdollisuus pelastaa rakkaat eläinystäväni hullun äitini kynsistä niin oma hyvinvointi on mitätön sivuseikka. Ja jos en edes yrittäisi kärsisin vielä enemmän..., koska on kaameaa, kun rakastamani eläin joutuu tappolistalle...